Osallistuin SEEDS-organisaation kautta toiselle leirille Islannissa. Tällä kertaa lähdimme vapaaehtoistöihin saaren pohjoisosiin, pieneen, noin 1500 asukkaan Dalvikin kylään. Viehättävä Dalvik sijaitsee Islannin pisimmän vuonon, Eyjafjörður:in rannalla, lumisten vuorten katveessa.
Asuimme puolitoista viikkoa vanhassa koulussa, joka toimii nykyään hostellina. Rakennuksen tarina ei ole Islannissa lainkaan ainutlaatuinen. Useat syrjäseudun julkiset rakennukset on muunnettu palvemaan kasvavan matkailun tarpeita. Meidän majapaikkamme Husabakki on kiireinen muulloinkin kuin kesäkautena. Talvella hostellissa majailee paljon laskettiljoita ja keväisin ja syksyisin lintubongareita. Molempiin aktiviteetteihin seutu soveltuu erinomaisesti.
Jokakeväiset tulvat hankaloittavat lintujen katselua alueella. Sen vuoksi hostelli, paikallinen lintuyhdistys ja Dalvikin kunta hommasit meidät reippaat vapaaehtoistyöntekjät paikalle. Tehtävänämme oli rakentaa noin 100 metrin mittainen kelluva kävelysilta pahimmalle tulvapaikalle. Silta ei syntynyt aivan itsestään, vaan töitä sai tehdä ihan tosissaan – yleensä noin 7 tuntia päivässä.
Hommia oli paiskimassa yhteensä seitsemän hengen porukka. Itseni lisäksi kolme ranskalaista poikaa, kanarialainen tyttö, edelliseltä leiriltä tuttu slovenialainen Sara sekä leirin vetäjä, romanialainen poika. Ydin jengin lisäksi meitä jeesasi paikallinen projektin koordinaattori ja tauoilla meistä huolta piti hostellin omistava vanha pariskunta.
Maisemat olivat nätit jo mennessä.
Mustapystökuirit parveilevat alueella.
Työmaa ensimmäisenä päivänä. Kaksi sillanpätkää aluillaan, 28 tekemättä.
Kevät ei ollut ennättänyt Pohjois-Islantiin.
Pulipuli ja lumijumi Iltapäivisin meillä oli käytössämme Dalvikin kunnan minibussi, jolla huristelimme ympäri vuonoa. Rantatien maisemat ovat upeat, silloin kun ne näkee. Matkalla pohjoisen Olafsfjörduriin ja Siglufjörduriin on nimittäin kolme lähes peräkkäin olevaa tunnelia, joiden yhteispituus on lähes 15 kilometriä. Ensimmäinen tunneli (3 km) on vain yhden ajokaistan levyinen ja vastaantulijoiden väistely kohtaamispaikoilla on ihan mielenkiintoista. Toinen mielenkiintoinen hetki oli, kun lähdimme katselemaan maisemia pikkutielle. Juuri ennen käännöstä meillä puhkesi rengas, jonka vaihtamisessa vierähti työkalujen puutteen vuoksi tunti. Pikkutiellä jäimme jumiin lumeen yrittäessämme kääntyä takaisin kotiin. Pitkähkön lapioinnin, nitkuttamisen ja auton työntämisen jälkeen pääsimme irti, mutta koska emme mahtuneet kääntymään sulalle, jouduimme peruuttamaan yli kilometrin pientä huonokuntoista tietä minibussimme kanssa. Perille päästiin lopulta.
Kävimme monena vapaan iltapäivänä myös Dalvikin uimahallissa, jossa altaat ovat Islannille tyypilliseen tapaan ulkona. 37 asteisessa vedessä lilluminen lumisten vuorten ympäröimänä oli kyllä varsin rentouttavaa. Pääsin samaisessa hallissa pitkästä aikaa myös oikealle kuntosalille, vain huomatakseni, että lihakunto on rapissut melkoisesti sitten kotoa lähdön...
Olen tavannut reissuni aikana jo melko paljon ihmisiä ja lähes kaikista olen pitänyt kovasti. Tämän leirin henkilökemiat eivät ikävä kyllä toimineet. Ranskalaisten porukka puhui suurimman osan ajasta ranskaa tai piirittivät romanialaisen kanssa kanarialaista tyttöä ja hekottelivat nopeasti muodotuneille inside-jutuilleen. Jäin ja jättäydyin hieman ulkopuoliseksi jo heti ensimmäisinä päivinä. Niin teki myös kaverini Sara, joten onneksi meillä oli toisistamme seuraa. Oli aivan mielenkiintoista olla pitkästä aikaa porukan hiljaisin ja ulkopuolisin (ja vanhin!). Muisti hyvin taas, kuinka mukavien ja arvostavien ihmisten ympäröimänä sitä saakaan Suomessa olla.
Renkaanvaihtoa ja...
lumesta irrottamista...
--
Viikonloppu meillä oli kokonaan vapaa ja vapaaehtoisorganisaation ja isäntäväen välisen sopimuksen mukaan meille työläisille tulee järjestää vapaa-ajan aktiviteetteja. Lauantaina pääsimme ratsastamaan. Kipusimme naapurifarmilla islanninhevosten selkään ja kävimme ratsastamassa pari tuntia joen vartta pitkin. Pidän kovasti erityisesti laukasta, mutta vain silloin, kun mennään siihen suuntaan kuin muutkin... Oma konini, Björk nimeltään, päätti nimittäin jossain vaiheessa lähtä itsekseen kotiin eikä minun haparoivat käskyni häntä paljon kiinnostaneet. Pelonsekaisen puoliminuuttisen jälkeen oppaamme ehti hätiin ja sai hepan rauhoittumaan ja palamaan kiltisti muun porukan mukaan. Loppureissu sujui aivan hienosti.
Islantilainen hevonen ja suomalainen mies.
--
Sunnuntai vietettiin vuonon vesillä valaita katselemassa. Olin koko aamun sormet ja varpaat ristissä, että josko miekkavalaat tällä kertaa suostuivat näyttäytymään. Päivä oli tyyni, joten valaat olisi helppo huomata ja merisairautta ei tällä kertaa tarvinnut pelätä.
Vain vartin risteilyn jälkeen, noin parikymmentä metriä laivasta, vedestä nousi muutaman metrin korkuinen vesipatsas ja sen perässä suuri tumma hahmo. Meitä tervehtimään oli saapunut Havaijiltakin tuttu ryhävalas. Valas uiskenteli aluksen ympärillä puolisen tuntia, kunnes katosi kauemmas merelle. Aloitettuamme paluumatkan, oli laivan kapteenilla meille yllätys. Hän kaivoi esiin kymmenisen kappaletta suuria kalastusvapoja ja ojensi ne meille. Pääsimme kokeilemaan turskanpyyntiä, siinä vieläpä erinomaisesti onnistuen! Jokainen seurueestamme sai nostettua merestä ison kalan. Kapteeni perkasi kalat välittömästi ja vuonon linnut tiesivät heti mitä tuleman pitää ja yhtäkkiä laivan ympärillä lenteli satoja lokkeja ja myrskylintuja. Aina kun kapteeni heitti perkeet veteen, alkoi valtava kuhina, tappelu ja rääkynä. Nopein ja ovelin sai napattua itselleen hyvän makupalan.
Maihin päästyämme oli meidän vuoromme maistella saalista. Kapteeni napsautti suuren grillin päälle ja nosteli kalafileet kypsymään. Tuore, maustevoilla ja suolalla valeltu, itsepyydetty turska oli oikein makoisaa. Kiva reissu!
Matkaan!
Ryhävalas ja lumiset vuoret
Onkihommissa
Meikäläisen saalis
Harmaalokki ja myrskylinnut kilpasilla.
--
Viikonlopun jälkeen siltaprojektimme jatkui vielä pari tehokasta päivää. Kunnan miehet ja projektikoordinaattorimme olivat todella vaikutteneita porukkamme tehokkuudesta ja työn jäljestä. Ainut mikä projektissa tökki, oli kunnan miehien työpanos. Meiltä puuttui jatkuvasti tarvikkeita ja sillan osia, joita odotellessa työ seisoi vähän väliä. Kaiken huippu oli siltojen alle tulevat kellukkeet, jotka koordinattorimme oli tilannut viime kesänä ja niiden piti olla valmiita jouluksi. Lopulta ne saatiin tehtyä kovan painostuksen jälkeen kahden viimeisen työpäivämme aikana, ja saimme nipin napin työmme ja sillan valmiiksi. Ne on sellaisia ne kunnan työntekijät.
Tyytyväiset siltaurakoitsijat.
Kumpi lie kauniimpi, silta vai maisema?
--
Vaikka ryhmädynamiikka ei aivan paras mahdollinen ollutkaan, oli leiri kuitenkin positiivinen kokemus ja mukava tauko Reykjavikista.