top of page

ROADTRIP ISLANNIN ETELÄRANNIKOLLE

Islannin etelärannikko on Reykjavikista katsottuna mielestäni saaren paras retkikohde, jos aikaa on vain päivä tai pari. Etelärannalla pääsee kävelemään vesiputouksen takana, pudonneen lentokoneen sisällä sekä mustalla hiekkarannalla. Kun matkaa jatkaa tarpeeksi pitkälle itään, pääsee näkemään Euroopan suurimman jäätikön Vatnajökulin upeat maisemat vuorenhuippuineen, jäälaguuneineen ja –rantoineen. Näihin maisemiin suuntasimme valokuvaleirin jälkeen muutaman uuden ystävän kanssa.

Roadtripille kurvasimme suoraan leiritalolta. Kuskina meillä oli armenialais–kalifornialainen Hagob, 22-vuotias tietokoneinsinööri, jonka intohimoja ovat oluet ja matkustelu. Hagob on ikäisekseen todella fiksu, äärimmäisen kohtelias ja hyvä kuski. Vänkärinä istui leirin ohjaaja Sara, 23-vuotias slovakialaistyttö, joka lähtee puolen vuoden Islanti-rupeamansa jälkeen Hollantiin tekemään lisää vapaaehtoistöitä ja siitä Jenkkeihin jatkamaan opintojaan. Sara on luonnon lapsi, joka tekee ihan mitä tahtoo. Ihailen hänen rohkeuttaan. Takapenkin keskellä istui viattoman näköinen ja oloinen korealaistyttö Aria, joka myöhemmin paljasti kaatavansa koulussa päivittäin juomapulloonsa veden tilalle kaljaa, että jaksaa opiskelun tuomat paineet. Hassu ja ihana tyttö. Toiselta takapenkin ikkunapaikalta ulos tähyili leirikämppikseni ja työparini Windfred, 28-vuotias hongkongilainen muotikuvaaja-graafikko. Windfred opetti minulle jutun jos toisenkin kameran käytöstä.

Road trip, Road trip, Road trip!

Jengi. Taustalla muistaakseni Vatnajökul

Olin vähän kateellinen tämän kaverin boheemista kampauksesta.

--

Retkemme ensimmäinen kohde oli Vikin valtaville mustille hiekkakentille vuonna 1973 pudonnut jenkkien laivaston kone C-47. Yli neljäkymmentä vuotta sitten pakkolaskun tehnyt kone makaa edelleen paikallaan pikku hiljaa murentuen talven, tuulten ja turistien myötävaikutuksella. Paikka on vaikuttava. Tuntui, kuin hetki historiaa olisi pysäytetty tuolle hiekkakentälle. Paikkaa kauhisteleville tiedoksi, että koko lennon miehistö selvisi pudotuksessa hengissä. Jos joku blogin lukija mielii mennä katsomaan konetta, niin hommaa alle neliveto ja näppäile navigaattoriin 63.459523,–19.364618. Kone on aivan Vik-kylän vieressä, joka olikin retkemme seuraava etappi.

Pelastuspartio saapui paikalle vain muutaman vuosikymmenen myöhässä..

C-47-selfie

Vikissä pääsin vihdoin ulkoiluttamaan uutta ND-filtteriäni. ND, eli Neutral Density filtteri on ikään kuin aurinkolasit kameralla. Suodin vähentää kameraan tulevaa valoa, mikä mahdollistaa pitkät valotusajat lisäten liike-epäterävyyttä. Vettä kuvatessa liike-epäterävyys ilmenee kauniina utuisuutena. Itse pidän kovasti efektistä. Kuvailin Vikin aaltoja sekä kylän puolelta että pienen vuoren toiselta puolelta Dyrholayen luonnonsuojelualueelta. Hienoja rantoja molemmat. Vikissä on myös upea pieni puukirkko.

Lunta, aaltoja ja mustaa laavahiekkaa. Tämä ei ole mustavalkokuva.

Vikin rantaa filtterillä

Pienellä kirkolla.

Punakylkirastaat tekivät joukkopaluuta Islantiin. Tässä parvessa niitä oli arviolta puoli tuhatta.

Menopelimme Dyrholaeyn majakalla

Kaakkois-Islannin ihmeitä

Matkamme kolmas kohde oli minulle entuudestaan tuntematon Skaftafelin luonnonpuisto ja siellä sijaitseva Svartifoss. Paikka oli henkeä salpaavan kaunis! Olin jo hetken kuvitellut, että Islannin maisemat alkaa olla jo nähty, mutta ehei ei.. Svartifossille päästäkseen täytyy patikoida reilu parin kilometrin matka ylöspäin viettävää vuorenrinnettä. Pian polkua noustessa huomaa, että takana avautuu valtava jäätikköjokien koristama tasainen laakso, jonka toisella puolella voi vain vaivoin nähdä meren. Toisella puolella maisemaa koristavat rinteessä kasvavat kitukasvuiset koivut ja toisella puolen aivan jalkojen juuresta alkaa kymmenien metrien tikkusuora pudotus kanjoniin, jonka pohjalla kuohuu koski ja pieniä vesiputouksia. Kun katsetta nostaa hieman ylemmäs, näkee upeaakin upeammat lumihuippuiset vuoret ja suuren jäätikön. Meillä sattui vielä niin hieno tuuri, että taivas selkeni täysin ja olimme paikalla ilta-auringon paistaessa kauniisti horisontista.

Myös itse Svartifoss oli todella hieno ja erikoinen. On vaikea ymmärtää, kuinka luonto on voinut muovata niin kulmikkaita ja tarkan geometrisia muotoja. Islannin vesiputouksissa on vain se ongelma, että ne vetävät puoleensa paljon turisteja. Jouduin odottelemaan aika kauan, että sain otettua pari kuvaa putouksesta ilman pyllisteleviä kiinalaisia. Jokunen turisti kuvaan jäi väkisinkin, mutta niistä selvittiin näppärästi fotarilla. ;)

Svartifossin suora käännös on "musta vesiputous"

Autolle takaisin saapuessamme aurinko oli jo laskenut, joten suuntasimme suoraan varaamaamme hostelliin yöunille.

Matkamme pääkohde oli Jökulsarlon ja sitä vastapäätä oleva hiekkaranta. Jökulsarlon on laguuni, johon Vatnajökul-jäätiköltä hitaasti valuvat jäät jäävät kellumaan. Jäätikön jää on niin vanhaa, että siitä on puristunut lähes kaikki ilma pois, minkä vuoksi jäät näyttävät aivan kristallilta. Laguunista kristalliset jääkimpaleet valuvat hiljalleen mereen, jossa aallot huuhtovat ne mustalle laavahiekkarannalle. Tätä näkyä olen halunnut pitkään päästä kuvaamaan. Heräsimme Windfredin kanssa aamuviideltä, että olisimme paikalla kauniissa aurinnousun valoissa, ja kyllä kannatti! Vaikka varpaat ja sormet lähes paleltuivat irti, sai paikan kauneus ja hyvä kuvasaalis silti suun hymyyn.

Matkalla takaisin hostellille näin jo reissuni toiseni naalin, mutta tästäkään en saanut kuvaa otettua.

Hostellilla pääsimme herättämään muun porukan aamiaiselle. Aria vaati, että edellisiltana juomatta jäänyt viinipullo nautittaisiin aamiaisella. Mikäs siinä. Hilpeissä aamutunnelmissa kävimme vielä Jökulsarlonilla koko porukan voimin. Sen jälkeen simahdin moneksi tunniksi takapenkille.

Valkkaria ja Skyriä aamupalaksi vuoristomaisemissa.

Retken ensimmäinen isokihu vaani pienempiä lintuja Jökulsarlonilla

Jökulsarlonissa on paljon kaloja, minkä vuoksi paikalla näkee usein hylkeitä ja paljon lintuja.

Naku-uintia lumimyrskyssä

Heräilin paluumatkan puolivälissä, Vikissä. Keli oli muuttunut aika kurjaksi ja päätimme jättää väliin kaikki päivälle suunnittelemamme pysähdyspaikat yhtä lukuunottamatta. Kukaan muu seurueestamme ei ollut aiemmin käynyt Islannin vanhimmalla uima-altaalla, Seljavellirissä. Allas sijaitsee aivan kuuluisana Eyjafjallajökulin juurella. Olin paikalla viettämässä juhannusaattoa vuonna 2013. Silloin oli kaunis ilta ja mukavan lämmintä. Nyt tarina oli totaalisen toinen.

Saapuessamme altaalle johdattavan vuoren solan alkuun, oli lumipyry muuttunut niin pahaksi, että pari meistä päätti jäädä autoon odottamaan. Itse halusin käydä paikalla, mutta jätin uimakamat suosiolla autoon. Tapasimme heti autolta lähtiessämme pari random slovakialaista, puolalaisia ja britin, joiden kanssa turinoimme koko kilometrin kävelymatkan altaalle. Tuuli oli niin älytön, että kun hyppäsi suoraan ilmaan, laskeutui alas vasta parin metrin päässä. Välillä oli myös vaikea pysyä pystyssä. Jotenkin siinä kävelyn aikana nämä uudet tuttavuudet saivat meidän seurueen vakuuttuneeksi, että naku-uinti lumimyrskyssä olisi erinomainen idea. Tätä suunnitelmaa päästiinkin toteuttamaan hyvin pian ja OLI AIVAN HUIPPUA! Tulivuoren lämmittämä vesi valuu altaaseen tehden siitä mukavan lämpimän. Samalla naamaa piiskaa niin armoton lumimyräkkä että sattuu. Tytöt pomppi alasti altaan reunalla ja tilanne oli niin älytön ja absurdi, että kaikki vaan nauroivat katketakseen ja heittelevät yläfemmoja. Vieraat ihmiset.

Seuraavista kuvista creditit saa altaan reunalle jäänyt Windfred Li:

Naparetkiseurue

Seljavellir

Paluumatka autolle kävi joutuin, sillä tuuli käytännössä lennätti meidät takaisin. Pari kertaa piti mennä nelinkontin pitämään kivistä kiinni, kun puhuri meinasi viedä mennessään. Keli ei näyttänyt muuttumisen merkkejä, joten lähdimme vain ajelemaan hissukseen eteenpäin kohti Reykjavikia. Onneksi edessä meni autoja, niin pystyi vähän arvaamaan missä tie kulkee. Tien näkeminen on ihan kiva juttu, kun toisella puolella avautuu vuorenrinne ilman turvakaiteita.

Reykjavikiin saavuttiin kuitenkin ihan yhtenä kappaleena. Kulunut autoretki oli varmastikin yksi koko reissuni kohokohdista. Parissa päivässä ehdittiin nähdä useita upeita paikkoja ja kokea hauskoja seikkailuja. Retkeä seuraavan päivänä jouduinkin halaamaan kaikkia hyvästiksi. Toisena hetkenä on niin kivaa yhdessä ja seuraavana sanoo heippoja tietäen, että tuskin enää koskaan tapaa. Sellaista se on – matkustaminen. Pitää vain olla kiitollinen niistä hetkistä, joita yhdessä oli ja jatkaa eteenpäin kohti uusia seikkailuja ja ihmisiä.

bottom of page